Tässä blogissa Sopu-työssä työkokeilun tehnyt Noora pohtii kunniakäsitysten ja kunniaan liittyvän väkivallan tematiikkaa vanhoillislestadiolaisuudesta tulevien havaintojen kautta. Blogissa Noora sekä taustoittaa aihetta ja nostaa esiin tilanteita, joissa kunniaan liittyvää väkivaltaa saattaa tapahtua vanhoillislestadiolaisessa kontekstissa. Tällaisiin tilanteisiin voi liittyä heikommassa asemassa olevan alistaminen ja sen oikeuttaminen uskonnollisiin ulottuvuuksiin vedoten.
Tässä tekstissä avataan kunniaan liittyvää väkivaltaa kristillisyydessä, vanhoillislestadiolaisuudesta tulevien havaintojen kautta. Vanhoillislestadiolaisuus on keskiössä siitä syystä, että kirjoittajalla on yli kahdenkymmenen vuoden kokemus liikkeestä sen jäsenenä ja yli viiden vuoden kokemus liikkeestä ulkopuolisen silmin. Lisäksi vanhoillislestadiolaisuus on Suomessa yksi suurimpia herätysliikkeitä ja siten vanhoillislestadiolaisuuden vaikutuspiiri on verrattain suuri Suomessa. Uskonnollisilla yhteisöillä on keskenään eroja, mutta erot ovat suhteellisen pieniä. Ruotsalaisessa tutkimuksessa keskityttiin valtavirrasta poikkeavien, pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä olleiden lasten kokemuksiin uskonnollisesta yhteisöstä ja eri uskonnollisten yhteisöjen jäsenten kokemuksissa erot olivat verrattain pieniä ja kokemuksista löytyi paljon samankaltaisuutta (Frisk ym. 2018). Suomessa vanhoillislestadiolaisen kokemuksen jakaa monin tavoin ainakin Jehovan todistajat, helluntailaiset ja mormonit. On kuitenkin hyvä muistuttaa, että uskonnollisten yhteisöjenkin sisällä on paikkakunta ja perhekohtaisia eroja.
Moni kunniaan liittyvää väkivalta kokeva tai kunniaan liittyvän konfliktin osapuoli ei tunnista kyseistä väkivallan muotoa. Tämä on ongelma, sillä epäkohtiin ei voida puuttua tai tehdä niitä varten ehkäisevää työtä, jos ilmiötä ei tunnisteta. Onkin tärkeä saada enemmän ja monipuolisempaa tietoa kunniaan liittyvästä väkivallasta. Yksi tapa tietoisuuden lisäämiseksi on käyttää sellaista kieltä ja kuvastoa, joista mahdolliset kunnian liittyvän konfliktin osapuolet voivat tunnistaa itsensä.
Kokemusasiantuntijoiden mukaan eri alojen ammattilaiset, kuten poliisi, opettajat tai lastensuojelu eivät usein tunnista vanhoillislestadiolaisessa perheessä tapahtuvaa kaltoinkohtelua (Sosiaali-ja terveysministeriö 2019). Onko mahdollista, että tilanteet saatetaan selittää uskonnon erityispiirteillä? Ajatus uskonnonvapaudesta saattaa mennä näissä tilanteissa muiden perus- ja ihmisoikeuksien edelle. Sosiaali- ja terveysministeriöllä on käynnissä Väkivallaton lapsuus -toimenpideohjelma, jonka mukaan kunniaan liittyvään väkivaltaan pyritään puuttumaan muun muassa lisäämällä koululaisten hyvinvointikyselyyn kohta kunniaan liittyvästä väkivallasta. Lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan uskonyhteisössä pyritään puuttumaan uskonyhteisöjen sekä kirkon laatimilla selkeillä säännöillä. Myös uskonyhteisöjen sekä kirkon luottamustehtävissä olevien rikostausta tulisi selvittää, ja epäilyttäviin tilanteisiin tulisi puuttua.
Seuraavaksi Nooran havaintoja siitä, miten kontrolli ja väkivalta voivat näyttäytyä erilaisissa tilanteissa ja yhteyksissä vanhoillislestadiolaisessa kontekstissa.
“Tee mitä teet, mutta älä mustamaalaa meidän uskoamme”
“Älä katkeroidu”
Omista kokemuksista julkinen puhuminen saatetaan ottaa henkilökohtaisena loukkauksena, uskon halventamisena eli “rienauksena” tai jopa jumalan pilkkana. Tämän tyylistä ajattelua on esimerkiksi siitä syystä, että uskonnollinen yhteisö rakentuu niin, että jokainen yksilö on julkinen uskonesikuva. Eli käytännössä jokainen kyseisen tavan mukaan uskova ikään kuin edustaa uskontoaan ja uskonnollista yhteisöä. Oma identiteetti on usein rakentunut vahvasti uskon pohjalta, jolloin uskonnon ja yhteisön kritisointi on sama kuin kritisoisi uskonnon edustajaa henkilökohtaisesti.
“Mitä muutkin tästä sanoo?”
“Puhuja (uskonnollinen johtaja) olisi tästä varmaan eri mieltä”
Uskonnollisen liikkeen johto määrittelee liikkeen säännöt ja toimintatavat, joiden mukaan liikkeen jäsenten tulisi toimia. Vanhoillislestadiolaisuudessa on yleisesti selkeät ja jyrkät toimintatavat, joiden mukaan eletään, jos haluaa pysyä vanhoillislestadiolaisena uskovaisena. Säännöt perustuvat karkeasti siihen, mikä on liikkeen mielestä syntiä ja mikä ei. Syntikäsityksen mukaan myös väärät ajatukset ovat syntiä, eli käytännössä liike ohjaa myös sitä, mitä ihminen saa ajatella. Uskonnon opetuksen normista eroava henkilökohtainen asia, mielipide tai toimintatapa saattaa johtaa kunniaan liittyvään väkivaltaan ja konfliktiin.
Julkisesti esitetyssä uskonnollisessa puheessa monesti vedotaan etenkin heikommassa asemassa olevien tilanteeseen ja tunteellisella puheella houkutellaan heikoimmillaan olevia mukaan toimintaan. Uskonnolliset kokoontumiset tarjoavat yhteisöllisyyttä ja voivat olla sen jäsenilleen erittäin kannustavia ja lämpimiä paikkoja. Tämä saattaa vedota moneen yhteisöllisyyttä kaipaavaan, etenkin Suomen kaltaisessa yksilökeskeisessä kulttuurissa. Uskonnollisen yhteisön kautta voi olla mahdollisuus ikään kuin saada uusi perhe ja läheisiä ystäviä. Uskolle ja yhteisölle kuitenkin tulisi seurakunnan oppien mukaan uhrata aikaa ja nähdä vaivaa, esimerkiksi tekemällä vapaaehtoistöitä (esim. kenttätyö, saarnaus tai muut talkootyöt tapahtumissa). Uskonnon ja uskonnollisen yhteisön tulisi olla kaikessa etusijalla. Kuitenkin liikkeen jäsenen henkilökohtaisessa elämässä heikolla hetkellä yhteisön tuomaa tukea ei välttämättä saa, jos se ei luo yhteisölle hyvää. Jos yhteisön hyvä tai johdon oppien mukainen tahto ei toteudu, painostetaan useasti heikolla hetkellä muutokseen kunniaan liittyvän väkivallan keinoin.
Lähes kaikki vanhoillislestadiolaiset ovat syntyneet ja kasvaneet liikkeeseen pienestä pitäen. Tällöin myös yhteisön epäterveisiin toimintatapoihin on totuttu varhaisesta iästä lähtien. Oman perheen ja yhteisön tapoja pidetäänkin usein normaalina ja oikeana tapana toimia. Monesti lapset eivät siis ehdi täysin kasvaa omiksi persoonikseen, vaan kameleontin tavoin saattavat muovautua yhteisön paineistuksen alla joksikin, mitä luullaan heiltä odotettavan.
“Oletko muistanut käydä seuroissa?” “Uskotko kaikki synnit anteeksi?”
“Onko omatuntosi puhdas?” “Miten sinulla oikeesti menee?”
Valta ja vallankäyttö voi saada yksilön tekemään asioita, joita ei muuten tekisi. Ahdistavassa tilanteessa yhteisön ja uskonnon tuoma paine saattaa näyttäytyä ainoana vaihtoehtona tilanteesta ulospääsyyn. Se voi olla painostamista esimerkiksi uskonnollisiin, opillisiin asioihin vedoten. “Sielun tilaa” eli henkilökohtaista uskoa käytetään esimerkiksi vallan välineenä. Tällöin pyydetään todistamaan usko ja lojaalisuus yhteisölle tekemällä x ja y asia. Eli esimerkiksi jos nuori liikkuu kaveripiireissä, joissa ei käydä säännöllisesti yhteisön tilaisuuksissa tai jossa vapaa-ajalla tehdään kiellettyjä asioita, nuorta saatetaan puhutella vanhempien, sukulaisten ja muiden tuttujen toimesta. Puhuttelu on joko ohi mennen vihjailua tai pidempää keskustelua. Sisältönä väliintuloille on kyseenalaistaa nuoren vapaa-ajan käyttö ja samalla välittää viesti, ettei “kunnon uskovainen” toimisi niin kuin nuori toimii.
Käytännössä tällaisessa tilanteessa kyseenalaistetaan nuoren henkilökohtainen usko ja painostetaan nuorta muuttamaan tapojaan. Yhteisössä viljellään todella synkkää kuvaa uskonsa menettäneistä ihmisistä. Jos nuori on itse kasvanut koko elämänsä suljetussa yhteisössä, voi hänellä olla suurikin pelko joutua yhteisön hylkäämäksi. Tämän seurauksena nuori monesti ajattelee saarnoissakin hoettua “parannusta” ja tietoisesti pyrkii muuttamaan tapojaan painostuksen alla. Muutoksia voi olla esimerkiksi lisääntyneet yhteisissä kokoontumisissa käynnit, talkoisiin suostuminen tai lisääntynyt muiden virheiden tarkkailu.
Yksi suuri kunniaan liittyvän väkivallan muoto, ja ylisukupolvisia traumoja aiheuttaneet, on vanhoillislestadiolaiset hoitokokoukset. Hoitokokouksella tarkoitetaan tilaisuutta, jossa opillisesti harhaan menneitä “hoidetaan” takaisin uskoon. Kokouksissa on yleensä läsnä useampia seurakunnan vanhimpia, arvovaltaisia puhujia, sekä “hoidettavan” läheisiä. Tilaisuudet, etenkin ennen 2000-lukua, ovat usein olleet julkisia. Tilaisuudet on koettu yleisesti traumaattisiksi. Niissä puututaan yksilön henkilökohtaiseen uskoon ja saatetaan hyvin yksityiskohtaisestikin käydä läpi yksityiselämäänsä. Tilaisuudet ovat käytännössä julkista häpäisyä.
Vanhoillislestadiolainen liike kiistää hoitokokouksia edelleen tapahtuvan, mutta liikkeestä lähteneiden tarinat kertovat muuta. Liikkeen rivijäsenet, etenkään nuoret sukupolvet eivät välttämättä ole edes tietoisia koko hoitokokous termistä, sillä aihe on vaiettu yhteisössä sen traumaattisuuden takia. Nykyään ehkä yleisempää on pienempi muotoiset puhuttelut, joissa läsnä on vain muutama seurakunnan jäsen, kuten omia sukulaisia, jotka ovat “huolissaan” yksilön uskosta. Samantyyppisiä tilaisuuksia on raportoitu järjestettävän muissakin kristillisissä yhteisöissä. Kun herää epäily, ettei joku enää kuulukaan yhteisöön, muut yhteisön jäsenet ruotivat usein tilannetta perinpohjaisesti. Lähipiirit ja verkostot liikkeen sisällä ovat yleensä laajoja, jolloin on myös helppo halutessaan kaivaa jonkun elämästä yksityiskohtia ja jakaa niitä julkisesti.
“Sinulle (seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva) on annettu tämä risti kannettavaksi”
“Ole mitä olet, mutta tarviiko siitä nyt muille huudella”
Suljetummissa uskonnollisissa yhteisössä erilaisuutta ei paljon hyväksytä. Valitettavasti vanhoillislestadiolaisuus on nimensä mukaisesti yksi tällaisista liikkeistä. Yhteisön virallinen suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on heidän omien sanojensa mukaan “hyväksyvä”. Käytännössä hyväksynnällä tarkoitetaan sitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvalla on lupa olla hengissä, muttei lupaa olla, elää sekä ilmaista kuulumistaan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. Liike ei hyväksy esimerkiksi homoparien vihkimistä kirkossa. Vielä muutama vuosikymmen sitten opetus oli, ettei vanhoillislestadiolaista seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvaa voi olla. Tällä hetkellä opetus on lieventynyt ajatukseen, että heitä on, muttei heillä ole oikeutta toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan tai esimerkiksi ilmaista kuulumistaan sukupuolivähemmistöön. Homoseksuaalisuus ajatellaan liikkeessä usein “taipumuksena”, jota vastaan tulisi pystyä taistelemaan. Seksuaali- ja sukupuoli vähemmistöön kuuluvia identiteettiä saatetaan kyseenalaistaa, ja ei ole tavatonta, että heitä yritetään muuttaa rukoilemalla cis-heteroiksi. Tällaista kuulee esimerkiksi suviseurojen esirukouspyynnöissä
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen jokainen jäsen toimii jatkuvana valvontakamerana. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kokevat tiukassa uskonnollisessa yhteisössä usein häirintää, ohittamista ja karttamista. Moni vähemmistön sisällä vähemmistöön kuuluva joutuu tietoisesti tekemään selvää eroa yhteisöön, perheeseen tai aikaisempiin ystäviin liikkeen ahtaiden normien vuoksi. Epäsopivaksi katsottu henkilö saatetaan myöskin etäännyttää yhteisön tai entisten läheisten toimesta tiedostamatta ja/tai täysin tietoisesti. Myös identiteetin piilottamista esimerkiksi pyydetysti tai itsensä suojelemiseksi tapahtuu paljon.
“Oletteko muistaneet seurustella kuin kunnon uskovainen?”
“Seurustelu johtaa aina avioliittoon, ei sitä huvikseen seurustella”
“Eikö olisi jo aika mennä naimisiin, te olette jo niin kauan seurustelleet!”
Opiskelumahdollisuudet, ammatti, kaverit, harrastukset ja muu vapaa-ajan vietto, seurusteluun liittyvät asiat, kuten seurustelukumppanin valinta, sekä seurustelun pituus, ovat kaikki sellaisia elämän osa-alueita, joihin on lestadiolaisuudessa ohjeita ja tiukka kontrolli. Teini-iässä eikä myöskään aikuisena lestadiolaisella ole oikeutta omaan kehoon (itsetyydytys on kiellettyä) ja seksuaalisuuteen (vain heterosuhteet virallisesti hyväksyttyjä ja vain avioliitossa lupa seksiin). Yksityisyyttä rikkovat kyselyt seurusteluun ja seksiin liittyen nähdään liikkeen sisällä lähimmäisenrakkautena. Naimisiinmeno liikkeen ulkopuolisen kanssa on käytännössä mahdotonta, ellei “epäuskoinen” käänny uskoon. Muissa tapauksissa parin lestadiolaista osapuolta ei pidetä yhteisön silmissä hyvänä uskovaisena tai paria “oikeana/kunnollisena” parina. Yhteisön epäsopivaksi katsoma seurustelukumppani on yksi yleinen kohta, jossa kunniaan liittyvää väkivaltaa voi tapahtua. Etenkin tyttö- ja naisoletettujen kohdalla tätä tapahtuu. Vanhoillislestadiolaisuudessa on myös paljon naimisiin painostamista. Karkeasti sanottuna yhteisö ja perhe haluaa seurustelevan parin naimisiin suvun ja pariskunnan kasvojen säilyttämiseksi, seurusteleva pari puolestaan sen takia, että he saavat luvan seksiin, yhdessä asumiseen ja matkustamiseen. Seurusteleva pari voi myös kokea muiden painostuksen ja parisuhteen tarkkailun vähenevän menemällä suosiolla naimisiin.
“Seksuaalisuus kuuluu vain avioliittoon”
Hallitsevan vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan (eli sen, mitä julkisesti viestitään mediassa ja mitä puhutaan rauhanyhdistysten saarnoissa) seksuaalisuus kuuluu avioliittoon. Eli kaikki oman kehon tutkimisesta suuteluun ja seksiin saakka on syntiä ennen avioliittoa. Nykyään on noussut esiin myös puheenvuoroja, joissa näkökulma on avarampi, mutta liikkeen keskusjohto ei niitä ole allekirjoittanut. Vanhoillislestadiolainen seurustelu tähtää avioliittoon ja liikkeen oppien mukaan esiaviollinen seksi on kiellettyä. Seurustelua tarkkaillaan, yleensä tiedostamatta, mutta myös tietoisesti esimerkiksi kysyen seurustelun “puhtaudesta”. Seksuaalisuus muutenkin on todella rajoittunutta.
Vanhoillislestadiolaisuudessa korostuvat isot perheet. Liikkeen yksi perusopetus on, että ehkäisy ei ole sallittua. Perheiden kokoa tarkkaillaan yhteisössä tiedostaen ja tiedostamatta, “rakkaudesta”. On yleistä esimerkiksi tavatessa kiinnittää erityishuomiota perheen äitien vatsoihin. Monesti katse ensin pyyhkäisee vatsaa, ja sitten vasta keskittyy tervehdittävän henkilön silmiin. Lapsettomuudesta kärsivien kokemuksissa runsaan lapsiluvun kivuliaisuus korostuu siten, että usein lapsettomat kohtaavat yhteisön taholta epäilyjä lapsettomuuden syistä. Lapseton pariskunta voi joutua kokemaan moralisointia ja vihjailua synnistä, eli ehkäisyn käytöstä. Tahtomattaan lapsettomille voi olla tavallista kivuliaampaa nähdä, kuinka suurimpaan osaan lestadiolaisperheistä syntyy lapsia vuosi toisensa jälkeen ilman vanhempien erityistä toivetta uudesta lapsesta.
Vanhoillislestadiolaisen avioliittokäsityksen mukaan avioliitto kestää koko elämän. Eroaminen on käytännössä tehty yhteisössä suureksi synniksi, epäonnistumiseksi ja häpeälliseksi asiaksi. Yhteisön opin mukaan eronnut ei saa avioitua uudelleen, tai ei ennen kuin Raamatun mukainen ”kunnes kuolema meidät erottaa”-lausahdus käy toteen. Tässäkin poikkeuksia on viime aikoina ilmennyt. Yhteisössä muutama korkean sosiaalisen statuksen omaava mies on saanut avioitua uudelleen ilman julkista häpeää.
“Pukeudu niin, että pojatkin pääsevät taivaaseen”
“Menisitkö seuroihin/kokoukseen tuon näköisenä” (lakatut kynnet ja ripsiväriä)
Liikkeen opetus ja käytännöt arjessa eroavat useasti toisistaan. Moni joutuu esimerkiksi elämään kaksoiselämää ja ei siksi tunnista itseään julkisuudessa esillä olevasta kuvasta vanhoillislestadiolaisuudesta. On ongelmallista, ettei liikkeen sisällä tunnisteta naisen alisteista asemaa. Naisia rajoitetaan monella tapaa enemmän kuin miehiä. Monet säännöt ja rajoitteet koskevat naisia. Vanhoillislestadiolainen oppi puuttuu pukeutumiseen ja ulkonäköön. Naisten pukeutumisessa tulisi ottaa huomioon kanssa ihmiset (=miehet), sillä ohjeena on pukeutua siveellisesti niin, ettei miehille herää seksuaalisia himoja. Naiset ja tytöt siis seksualisoidaan uskon varjolla. Meikkaaminen, lävistykset ja tatuoinnit ovat myös lestadiolaiskäsityksen mukaan syntiä. Perusteluina tällaisille ohjenuorille voi olla Raamatun opetukset ja siveellisyyskäsitykset.
Nais- ja tyttöoletetuilta myös vaaditaan enemmän siinä mielessä, että heidän harteillensa laitetaan vastuu miesten- ja poikien uskosta ja huonosta käytöksestä. Eli arkisia asioita tehdessä yhteisöön kuuluvan uskovaisen, etenkin naisen, tulee jatkuvasti ottaa huomioon perheen, suvun ja seurakunnan mielipide. Pienikin virhe voi seurata niin tekijää kuin sijaiskärsijöitä pitkään.
“Maailmassa muttei maailmasta”
Vanhoillislestadiolainen opetus tekee aktiivisesti eroa “muuhun maailmaan”. “Muusta maailmasta” eli ympäröivästä yhteiskunnasta opetetaan pysymään osittain ulkona ja olemaan “maailman vaaroista” varuillaan. Vaarat ovat asioita, jotka vievät kauemmaksi jumalasta eli käytännössä kauemmaksi uskonnollisesta yhteisöstä, sillä vanhoillislestadiolaiset uskovat, että vanhoillislestadiolaiset ovat jumalan ainoa valittu kansa. Yksi uskonopetus lestadiolaisuudessa on, että priorisoitaisiin aikaa “uskovaisten” kanssa. Tällöin suomalainen kulttuuri saattaa jäädä monilta osin yllättävän vieraaksi. Yhteisön sisällä ei esimerkiksi yleisesti seurata populaarikulttuuria, käytetä alkoholia tai käydä vaikkapa tanssimassa. Itsenäistyvä nuori voi siis monella tapaa erota ikätovereistaan, esimerkiksi klassikkoelokuvat -ja yhtyeet ovat monelle uskonnollisessa perheessä kasvaneelle täysin vieraita.
Vanhoillislestadiolainen uskonnollinen kupla ja kasvuympäristön yhteisö voi olla yllättävän suuri. Vanhoillislestadiolaiset perheet ovat isoja, samoin seurakunnat suhteellisen suuria. Vanhoillislestadiolaisia seurakuntia kutsutaan rauhanyhdistyksiksi. Oulun rauhanyhdistyksellä on noin 1700 jäsentä, Helsingin rauhanyhdistyksellä noin 1300 jäsentä, pienimmillä rauhanyhdistyksillä jäsenmäärät ovat kymmenissä ja sadoissa. Läheskään kaikki rauhanyhdistyksillä käyvät eivät kuitenkaan ole liittyneet seurakunnan virallisiksi jäseniksi. Tästä syystä sekä perheiden suurista lapsiluvuista johtuen rauhanyhdistysten toiminnassa on todellisuudessa paljon jäsenmääräänsä enemmän aktiivisia kävijöitä.
Seurakunnassa korostuu myös yhteisöllisyys ja toisten auttaminen. Niin paljon kuin hyvääkin siinä on, aiheuttaa se myös monesti rajattomuutta sekä oman vapaan identiteetin kehittymättömyyttä. Yksilön oma identiteetti jää monesti yhteisön tarpeiden alla toissijaiseksi. Moni ei saa kokea teini-ikää sellaisena kuin se on tarkoitettu, omien rajojen testailuna ja oman persoonan, omien mielenkiinnon kohteiden kehittymisenä.
“Uskon näkökulmasta vanhemmuus on lahja, ei oma valinta”
On enemmän sääntö kuin poikkeus, että suurperheiden vanhemmat ovat uupuneita. Suurperheissä esiintyy heitteille jättöä. Isoista perheistä ja jatkuvasta pikkulapsiajasta aiheutuu valtava työmäärä vanhemmille. Ehkäisyä käyttävien tai sitä suunnittelevien on yleistä saada painostusta ja moralisointia päätöksestä. Asia muotoillaan yleensä jumalan tahdoksi. Vedotaan päätöksessä vanhoillislestadiolaiseen opetukseen kaikkien lasten vastaanottamisesta ja ehkäisyn synnistä, joka puolestaan on liikkeen opin mukaan jumalan luomistyöhön puuttumista. Liikkeen opissa monella tapaa myös ihannoidaan kärsimystä. Seurapuheissa puhutaan jumalaan luottamisesta ja jumalan tahtoon antautumista. Lestadiolaisuudessa on myös vahva ajatus talkoista. Yleinen käsitys on, että jokainen laittaa oman kortensa kekoon, eli ikään kuin omalla osallistumisella uhrautuu yhteisen uskon eteen. Todellisuudessa taakat jakautuvat yksilöiden välillä todella epätasaisesti, esimerkiksi verratessa suurperheen vanhempaa ja sinkkuaikuista.
Konfliktitilanteissa lestadiolaisuuden anteeksiantokäsitystä saatetaan monella tapaa hyväksikäyttää. Anteeksiantoon vedoten paikkaillaan ja peitellään jopa rikoksia. Asioita ei monesti käsitellä loppuun ja uhreja usein syyllistetään ja painostetaan olemaan hiljaa asiasta, esimerkiksi jos he ottavat vanhoja “jo anteeksi annettuja” juttua esille.
“Miksi sinun pitää ulkopuolisia sekoittaa tähän? Ne (viranomaiset) vaan ymmärtää kaiken väärin” “Miksette tee niitä lastensuojeluilmoituksia niistä lapsista, jotka OIKEESTI kokee väkivaltaa ja laiminlyöntiä!”
On yleistä, ettei kunniaan liittyvää väkivaltaa tai hengellistä väkivaltaa kokenut tunnista tilannetta. Vanhoillislestadiolaisuudessa luodaan aktiivisesti sellaista kuvaa, että pahuus tulisi liikkeen ulkopuolelta. Pahuutta olisi alkoholinkäyttö ja päihteet, sekä perheet, joissa näitä käytetään. Kun liikkeen opetuksen mukaan elävät ei kyseisiä aineita käytä, ajatellaan ettei “maailman pahuus” heitä koske. Isoissa perheissä mahdollisesti tapahtuvia väkivallan muotoja, kuten sisarusten välistä fyysistä väkivaltaa, vanhempien hengellistä väkivaltaa tai heitteillejättöä katsotaan läpi sormien tai sitä ei yksinkertaisesti tunnisteta. Kunniaan liittyvä väkivalta saattaa arjessa oireilla esimerkiksi epämääräisenä pahana olona, vainoharhaisuutena tai yksinäisyyden tunteena.
Kunniaan liittyvästä väkivallasta tai muusta kyseenalaisesta tilanteesta saatetaan myös yksinkertaisesti kieltää puhumasta esimerkiksi opettajalle, viranomaisille, sosiaalityöntekijälle tai poliisille. Tämä perustellaan muun muassa sillä, etteivät “ne” ymmärrä “meitä” tai etteivät ”viranomaiset ymmärrä meidän uskontoamme”. Uskonnollisessa puheessa luodaan kuvaa, jossa korostetaan, kuinka juuri tämä kyseinen yhteisö on se ainoa paikka, minkä kautta voi saavuttaa ikuisen elämän ja päästä taivaaseen.
Aiheesta lisää:
- Finch, J. L., (2019). You are your own. A reckoning with the religious trauma of evangelical Christianity
- Frisk, L., Nilsson, S. ja Åkerbäck, P. (2018). Children in minority religions: Growing up incontroversial religious groups.
- Hassan, S. (2012). Freedom of mind: Helping loved ones leave controlling people, cults and beliefs.
- Hurtig, J. (2013) Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta.
- Ihmisoikeusliitto (2023). Kunniaan liittyvä väkivalta. https://ihmisoikeusliitto.fi/tyomme/fgm-ja-klv/kunniaan-liittyva-vakivalta/
- Iivanainen, A. (2021) Isä meidänkin: Sateenkaari-ihmisten kohtaama hengellinen väkivalta
- Jyrinki, S. (2021) Paratiisi vai helvetti.
- Sopu- työ (2023). Tietoa työstämme ja materiaalipankki. https://soputila.fi/
- Sosiaali- ja terveysministeriö (2019). Väkivallaton lapsuus toimenpidesuunnitelma lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä 2020–2025. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161899
- Uskontojen uhrien tuki UUT ry (2023). Vertaistuesta voimaa. https://www.uskontojenuhrientuki.fi/
Blogin on kirjoittanut työkokeilussa Sopu-työssä vuonna 2023 ollut Noora.